Ensimmäinen polkujuoksukisa ja mitä sitten tapahtui

Sen piti olla helppo testijuoksu, pieni pyrähdys hiekkaisilla rinteillä, auringon paahtamien havupuiden keskellä. Ajatus, että lappu rinnassa juokseminen vuorilla saisi väljähtyneen kevätolon muuttumaan todemmaksi, elämänmakuisemmaksi.

No olihan se sitä. Ja paljon muutakin.

Kuva Atlas Mountain Race, Cyprus

Atsas Mountain Race järjestettiin vasta kolmatta kertaa pienessä Agios Theodoroksen kylässä, vajaan tunnin ajomatkan päässä pääkaupunki Nikosiasta. Söin tokkurassa puuroa banaanilla ja pähkinöillä muun perheen nukkuessa, hyppäsin autoon ja ajoin reilut 40 km pohjoiseen. Kisan verkkosivuilta lukemani nousumetrit eivät valmistanut siihen tosiasiaan, että seitsemästä kilometristä matkan ensimmäiset neljä kavuttaisiin koko ajan ylemmäs ja ylemmäs, välillä mutkitellen mutta yhtä lailla nousten. Välillä pystysuoraan, välillä rinteenreunaa. Kyllähän minä, dieseljuna ja 3 maratonia juossut sisukas suomalainen sen jaksaisin välipalana.

Ei mennyt ihan purematta nieltynä se välipala.

Lähdin matkaan ilman vesipulloa tai juomareppua, koska aamulla ei tuntunut kuumalta. Startissa tutut väristykset ja paukusta liikkeelle.

Kuvissa naureskelen ja näytän iloiselta, mutta tosiasiassa retki oli hemmetin raskas eikä mitään leppoisa äitienpäiväpiknikki. Mutta, tulipahan lähdettyä, juostua kovaa silloin kun kykenin, ja ennakko-oletukseni vain vahvistui: vuorilla tuntee elävänsä. Toukokuun helle porotti niin, että puhaltelin maalissa varjossa reilun puoli tuntia ennen kuin pystyin hyppäämään auton rattiin. Enkä pystynyt puhumaan kenellekään. Paikalliset tuttavat saivat frappet käteen ja ilo oli ylimmillään. Mahalepiä, makeaa pitaleipää hunajalla ja kanelilla maustettuna, vissyä, urheilujuomaa. Suomalainen vetäytyy oman päänsä sisälle - ainakin tämä suomalainen.

Tästä pikakelauksella hellekupolin alta Soleas-laaksosta kesäkuun lopun Paloheinään.


20 astetta, siitepölyä ja taas 10 km Keskuspuiston poluilla juoksua. Toinen testi poluilla, jonka perusteella minun oli pakko myöntää itselleni ja ääneen ystävälleni Ninalle, että jotain on vialla. Parasta päivässä oli silti kuopuksen ensikosketus polkujuoksuun, metsä, juoksututtujen tapaaminen, seura ja se, että mies odotti maalissa. Harvinaista herkkua.

Kuva Jarmo Koskela

Kuva @pikkuliten

Rautavajeen vuoksi koko syksy ja siten maratonsuunnitelmat menivät uusiksi, hylkäsin ne vähän itkuisena, mutta oma olo kisassa ja kisan jälkeenkin oli paras mittari. Niinpä heinäkuun söin ja lepäsin, elokuussa juoksin jo kevyesti ilman mittaria tai kilometritavoitteita, välillä siinä onnistuenkin.

Nyt ollaankin sitten uuden äärellä. Mielessä on isoja asioita ja tavoitteita, mutta mennään hitaasti askel kerrallaan. Yksi peruna kerrallaan.