Poluilla

Syyskuu Nikosiassa oli tänä vuonna täynnä hiekkaa, kuumuutta ja pölyisiä jalkakäytäviä. Sadetta saimme vain kerran. Sandaalipäivän jälkeen varpaanvälit ovat tavallisesti pölystä harmaat ja jalkapohjat likaisenmustat. Pölyn kanssa iskee kaipuu joko meren rannalle raikkaaseen ilmaan tai vuoristoon. Pitkän Suomi-kesän ja Seurasaari-lenkkien jälkeen olen kaivannut metsiä. Kuusenneulasia jalan alla, paksuja sammalmättäitä, peruskalliossa itsepintaisen tiukasti kasvavaa jäkälää. Meni silti pitkälti lokakuun puolelle ennen kuin pääsin metsään. Ja katettuna oli metsää ja kukkuloita juosten. Sillä jos joku on vieläkin parempaa, se on avara maisema, jossa ajatus lepää.

Niinpä sitten eräänä lauantaiaamuna join keittiössä murukahvia aamuviideltä, söin banaanin ja hotkaisin pari desilitraa jugurttia ennen kuin hyppäsin autoon kohti Agios Epifanioksen kylää.  Pienen eksymismutkan jälkeen löysin kanssajuoksijat pimeältä parkkipaikalta, ja lähdimme hölkkäämään kohti kylää ja sen rinteitä.

Oli vielä pimeää kuin marraskuisena iltana kotipuolessa. Puuttui vain märkyys ja kylmyys, lämpötila oli siinä 15 asteen tuntumassa. Vain ensimmäisen juoksijan otsalamppu valaisi pieniä katuja, savista polkua, kivistä rinnettä. Yksinäisen koiran haukunta kuului kylässä. Ei yhtään ihmistä. Ei yhtään autoa. Aivan mahtavaa.

Alamäkijuoksua on harjoiteltava. Ryhti, rento kroppa, tasapainon hakeminen.

Ensimmäistä kunnon rinnettä ylös kavutessani tajusin, kuinka typerän reteästi olin lähtenyt mukaan tälle lauantailenkille. Minua oli luvattu juoksuttaa tunti, toiset jatkaisivat vielä tuplasti siihen päälle.
Silkkaa nousua siisainakin puoli tuntia. Viikon takainen Thessalonikin puolimaraton painoi reisissä. Minun asvalttikokemuksellani ei olisi täällä mitään väliä. Keuhkot huusivat hoosianna, oli pakko kävellä polviin nojaten. Ja pian taas lähteä kipittämään ylöspäin etten jäisi kokonaan kyydistä.

Kun juoksukaverit vetivät henkeä huipulla, saavutin heidät lopulta. Aurinko oli noussut, mutta sumu viipyi yhä rinteillä peittäen auringonsäteet. Metsä tuoksui edellispäivän sateen jäljiltä voimakkaasti. Olin yhtä aikaa sekä kotona, tutussa metsässä, että vieraalla maalla.

Kaupunkiböönä luonnossa. Tässä vaiheessa lenkkiä silmät olivat jo auki.

PS. Kirjoitustulppa on ollut tehokkaasti jumissa, kun olen lukenut ja editoinut muiden tekstejä loppukesän ja koko syyskuun. Tämäkään postaus ei ole valmis, mutta tuuppaan menemään. Marraskuussa ehtii toivottavasti kokea ja elää lisää juttuja luonnossa ja lenkkipoluilla. Siksi suomeksi, että kirjoittamisen sormiharjoittelua on aivan liian vähän nykyään.